Hei te kaikki..
Saanen esittäytyä, 23-vuotias nainen pääkaupunkiseudulta. Elän pitkässä ja jo omasta mielestäni kuolleessa parisuhteessa. Olemme seurustelleet likimain 5-vuotta ja omat tunnelmat hänestä alkaa olemaan kämppis, vihamies, veli.. Mikä milloinkin. Mielialan mukaan.
Onko teistä kuinka moni päässyt suhteessa siihen pisteeseen että siinä ollaan vain siksi että on joku kenelle valittaa töiden jälkeen, joku kenen kanssa istua ja katsoa televisiota, joku kenen viereen nukahtaa..
Tottakai rakastan miestäni, yli kaiken. Mutta meiltä puuttuu se kaikki mihin toisissamme rakastuimme. Spontaanius, ilo.. Me oltiin nuoria silloin. Ollaanhan me nuoria vieläkin mutta itse olin 17-vuotias kun me tutustuttiin. Siitä tähän päivään on muututtu aikalailla. On otettu asuntolainaa, lemmikkejä.. Luojan kiitos meillä ei ole lapsia sotkemassa näitä ajatuksia.. Halusin joskus lapsia todella paljon, jopa niin paljon että ajattelin salaa jättäväni pillerit syömättä jotta tulisin raskaaksi. Nyt en enää halua lapsia, ainakaan mieheni kanssa. Johtuuko se hänestä vai minusta?? Sitä en osaa sanoa. Aika näyttää..
Tämän blogin ajatus on päästä itse oman pääni sisään, ollaanko tässä tuhoon tuomittu vai onko meillä vielä mahdollisuus?
